Kuka sen muka määrittelee? Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että itse tuntee olevansa rakastunut?
Mutta mitä se rakkaus sitten on? Paljon kysymyksiä tulee nyt, mutta eikös se ole suurten arvoitusten väistämätön seuraus!
Huomaan, että vaikka olen ollut jo kolmen ihmisen kanssa parisuhteessa, niin vieläkin kyselen. Kyselen, vaikka neljäs on jo kierroksessa. Miksi kysyn? Eikös se pitäisi tietää? Jotkut sanoo, että sen vain tietää.
Sen vain tietää.
No ei kyllä välttämättä tiedä. Minä luulin edellisessä suhteessa rakastavani. Kahta ensimmäistä suhdetta ei katsota tähän kuuluvaksi, koska minä tiedän varmasti, etten heitä rakastanut. Mutta tämä kolmas suhde, (menitkö sekaisin jo?) Muistan ajatelleeni usein, että suhteessa on kyse TAHDOSTA rakastaa, koska naimisiin mennessäkin kysytään TAHDOTKO rakastaa. Minun mielestä tämä on niin wanha jäänne ajoilta, jolloin mentiin naimisiin ennemminkin pakosta kuin rakkaudesta. Että tarvitaan oikein töitä tehdä, että suhde pysyisi kasassa. No matter what. Minä yritin TAHTOA rakastaa. No ei se kuulkaa kullat ihan niin mene. Jos tarttee miettiä, että kyllä mun tarttee nyt tahtoa kovasti rakastaa, niin mennään perse edellä puuhun.
Mistäkö olen viisastunut näin ylimaallisen perhanan paljon? Siperia opettaa. Tämä neljäs ukko, jonka kanssa nyt seurustelen, on opettanut sen mulle. Mä en enää yritä TAHTOA rakastaa, vaan rakkaus toiseen tulee luonnostaan. Mun ei tarvitse yrittää mitään. Mä olen. Rakastunut.
Se, mitä mä enää yritän, on pitää suhteen hyvinvointia yllä näyttämällä Rakkauteni sanoin ja teoin. Olenhan minä muutenkin parisuhteessa kovinkin "kyyhkyläinen", eli ah niin ikuinen Romantikko. Näytän välittämiseni sanoin ja teoin joka päivä. Mutta nyt erona on Aidon Rakkauden lisäksi myös se, että tämä nykyiseni osaa ottaa vastaan romanttiset eleeni, ja joskus jopa voittaa minut olemalla romanttinen yli minun mielikuvitukseni!
Kaikkein parasta on, että nykyinen kumppanini on tehnyt minulle selväksi kaiken. Tiedän varmasti, mitä mieltä hän on minusta. Tiedän varmasti, että hän välittää, Rakastaa ja haluaa olla kanssani. Minun ei tarvitse epävarmana arvailla.
Niin mitä Rakkaus on? Minä sanoisin, että se on selkeyden ja rauhallisuuden Valo, joka poistaa kaikki varjot sielusta ja sydämestä. Se on KOTI, jossa voit olla oma itsesi, tuntea olevasi turvassa, ja saat osaksesi hellyyttä.
Sitä on Rakkaus.
]]>Mä tapasin kolme viikkoa sitten miehen, johon voin sanoa olevani todella ihastunut. "Tykkään" on ihan helvetin laimea sana, kun puhun tästä miehestä. Mun tunteeni tuntuvat aidoilta. Miksi mun pitäis jarrutella? Senkö takia, että mä tapasin sen alle kuukausi sitten? Vai ehkä sen takia, kun tapasin sen Tinderissä, of all the places?
Minkä takia on oikeutettua sanoa toiselle, että "voi kulta pieni kun te ootte tuntenu vasta niin vähän aikaa, et sä voi olla noin ihastunut, et ainakaan aidosti." Tai vastaavasti, että "Ai te ette vieläkään oo päässy ton edemmäs, tuleeko tosta nyt mitään?".
Haistakaa paska.
Kyllä mä itse tiedän, koska mä olen ihastunut. Itse asiassa, mä olen sitä mieltä, että ihastumisen "aitous" on suorassa suhteessa siihen, onnistuko sun pariutua sen Jorma-Petteris kanssa vai tuliko kipeä ero. Onhan se helppo sanoa, että "En mä oikeestaan ollukkaan ihastunu siihen, menköön vaan". Jaa no voisin väittää että olitpa. Mutta tottakai se ihastuminen kuolee siinä vaiheessa, kun se Tavis-Timo käy muissa naisissa. Ihan hyvä että huomasit, ettet oo siihen enää niin kovin tykästynyt. Ootkin niitä harvoja.
Mä olen nimittäin huomannut yhden tavattoman tärkeän asian. Kaikkien mun eksien kanssa, mä sanoin että oon ihastunut ja rakastunutkin. Mutta yksi asia puuttui noiden sanojen takana. Mä en pystynyt katsomaan niitä miehiä silmiin, ja vaikka satuinkin vilkaisemaan, ei niissä näkynyt mitään. Mä petin itseäni, kun uskottelin itselleni, että joo joo rakastan rakastan.
Ehkä mä kuitenkin uskottelin hiukan liikaa. Miksi täytyy nähdä vaivaa uskotella itselleen tuollaista asiaa? Miksi täytyy uskotella itselleen niin väkevästi, että menee jo itsepetoksen puolelle? Mä kuulin mun sydämeni huutavan mun järjelleni hätähuutoa, ja päinvastoin. Kellot soi niin kovaa, ettette uskokaan, mutta silti mä jäin kattelemaan niitä miehiä, ja odottamaan. Odottamaan mun tulevaa miestä. Ihan uskomatonta. Vaikka olin jopa naimisissa kerran, silti mulla oli sellanen ajatus tuolla jossakin, että joskus mä menen vielä naimisiin mun rakastamani miehen kanssa.
Minkälainen nainen mä oikein olen???
Mä olen uskova, toivova, kykenevä rakastamaan. Ja minun kykyäni noihin tunteisiin on surutta käytetty hyväksi. Mulle on uskoteltu jokaisen miehen kohdalla, että he ovat jotakin mitä mä etsin. Kunnes eivät jaksaneet enää esittää. Miks vitussa piti edes lähteä esittämään?
Minkälaisia miehiä ne oikein oli???
Pälliääliöitä.
Mä totesin, että olemalla Aito, rakastava, oma itseni, mä pääsen paljon pitemmälle kuin nuo munanlullut. Paljon lähemmäs Aitoa Rakkautta ja kestävää avioliittoa.
Joillakin kestää vuosia ihastua ja oppia tuntemaan toinen. Toiset voivat tietää kaiken tarpeellisen parissa viikossa. Minä sain selville kaiken tarpeellisen alle kuukaudessa. Ne on ne tärkeimmät asiat, jotka elämä on koulinut mut ymmärtämään kestävän parisuhteen kulmakiviksi.
Mä olen siis päättänyt olla jarruttelematta tämän miehen kohdalla. Vaikka mua on satutettu pahasti, kun olen sydämeni avannut ja ollut paljas, mä en suostu pelkäämään enää. Mä en välitä, vaikka mun sydän mahdollisesti särjettäis uudestaan. Haluan olla juuri niin Rakastava kuin olen aidosti. Mitään peittelemättä, mitään salaamatta. Juuri siinä tahdissa ja vauhdissa KUIN TUNTUU HYVÄLTÄ. Sillä tämä Mies on sen ansainnut. Tämän Miehen silmissä mä näen Maailman, ja se Maailma katsoo mua takaisin, täynnä hellyyttä ja lämpöä, täynnä Aitoa Rakkautta.
Ehkä siihen on syynsä, minkä takia mä en enää pelkää. Jokainen voi miettiä, mistä se kertoo.
Eniten Vituttaa Pessimistit.
Laitoin itselleni esittelytekstiin, että olen hauskaa seuraa vailla. Näin olin päättänyt. Tai niin minut oli pakotettu ajattelemaan. Olin sinkku, ei mitään tietoa tulevaisuudesta. Ei ehkä koskaan miestä, ei ehkä koskaan lapsia enää. Päätin olla onnellinen sinkku, ja muuttaa elämäni sen mukaiseksi. Etsin seuraa joo, mutta en vakavaa. En enää jaksanut kumarrella miehiä. Minusta oli todella hauskaa leikkiä miestennielijä-vamppia yökerhossa. Tanssin roisisti, sain helposti seuraa, persettäni puristeltiin ja minua kaulailtiin. Annoin sen tapahtua. Löin estynyttä vanhaa minääni kunnolla turpiin. Ja mulla oli hauskaa.
Kotiin ja arkeen palatessa Tinder oli vielä auki. Selasin huvikseni niitä kuvia, halusin kyllä oikeasti uusia tuttavuuksia ja kavereita. Pari matchia tuli.
Sitten se iski. Pysähdyin erään kuvan kohdalla, ja jäin katsomaan. Tykkäsin. Todella. Oltiin match. Lähetin hälle viestin heti, jossa kerroin pitäväni häntä hurjan sööttinä. En odottanut kylläkään mitään vastausta. Vastaus sieltä nyt kuitenkin tuli, ja alettiin rupattelemaan niitä näitä muutaman kohteliaisuuden jälkeen. Nopeasti huomasin, että se mies olikin ihan kivan oloinen. Mitään sen kummempia ajattelematta lähetin hänelle pyynnön faceen, jossa jatkoimme jutustelua. Epäilin kyllä, että onko tuo vaan pelimies, kun kaikki palaset tuntu loksahtelevan kohdilleen turhankin vaivattomasti... Olin kuitenkin sitä mieltä, että aivan sama.
Nyt havahduin siihen, että olemme viikon verran jutelleet näkemättä toisiamme, kävimme ekoilla treffeillä kahvilla, ja toisilla treffeillä jäin yöksi hänen vierelleen. Havahduin siihen, että olen kuin toinen ihminen. Mikä menneisyys? Mikä särkynyt sydän? Me ollaan tässä ja nyt. Muulla ei ole väliä.
Eli mitä täällä tapahtuu?!?
Mä luovutin, ja sitten yhtäkkiä mulla on vieressä kaikki mitä mä olen kaivannut. Mua kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, ja otetaan huomioon. Pidetään samoista asioista, ollaan samanhenkisiä. Voidaan kiireettä olla sylikkäin, ja katsella toisiamme silmiin. Sen ihmisen silmiin on luontevaa ja helppoa katsoa. Ensimmäistä kertaa mä en ylianalysoi mitään, mä haluan vaan olla, ja katsoa minne me joudutaan.
Ja ne silmät, voi että ne on kauniit!
Surun ja ahdistuksen keskellä tekisi mieli pajauttaa päin näköä tuon sanojille. Mitä vittua ne tietää? Älkää dissatko mun tunteita, ei ne ole epänormaaleja!
Älkää pelästykö mun surua. Sanokaa, että ymmärrän hyvin sun surua. Minäkin olisin tuossa tilanteessa aivan hajalla.
Tuntui ihan siltä, että pariutuneet katosivat noiden "myötätunnon" sanojen kanssa jonnekin. (En tarkota tässä mun siskoa, se ei katoa mihkään). Mutta ne pariutuneet hävis ku torakat keittiöstä. Olenko mä sellasiakin tuntenut?
Samalla oven avauksella hyökkäsivät sinkut kaverini ovesta sisään ja toivottivat tervetulleiksi takaisin säälittävään yksinäiseen maailmaansa. Aivan kuin olisin ollut järjiltäni ja kadoksissa kaksi vuotta. Ihanat kaverini, jotka aikaisemmin olivat mitätöineet jokaisen huolenaiheeni sanomalla "Oo hiljaa, sulla on sentään mies."
No sehän se pyyhkii kaiken pahan mun elämästä. Mulla on mies! No eipä ole enää.
Eikä muuten ole edes paha mieli enää. Mä selvisin surusta ja järkytyksestä nopeasti ja jatkoin elämääni. Ei mun elämän ilo ole kiinni siitä, onko mulla mies vai ei. Voi reppanat sinkut kaverini. Mun elämässäni on edelleen samat ongelmat, ei ne mihinkään kadonneet tai tulleet miehen liikkeiden mukaan. Ainoa mikä muuttui, on läheisyys. Toisen ihmisen läsnäolo, kumppanuus.
Tähän sinkku kaverini sanoi, että "onhan sulla sentään lapset, älä valita". No niin. Onhan mulla sentään aina sitä ja tätä. Mutta mä en kyllä ajatellut halitella mun lasteni kanssa samalla tavalla kuin miehen kanssa. Yäk.
Mä olen Aito, Oikea Nainen, jolla on naisen tarpeet ja seksuaalisuutta. Mä en ole yhtä kuin mun lapset. Tiedoksi vain niille sinkuille, jotka kehtasivat väittää, että mulla ei tule koskaan olemaan vientiä ihan vain sen takia, että mä olen Äiti. No, en mä sellasta miestä haluakaan, joka on lapsivihamielinen.
Yleensä sellaiset miehet, joilla ei ole omia lapsia, syöttää tällaista suoranaista paskaa yh-äipille, että he eivät kelpaa enää kellekään. "En mä ainakaan toisen miehen lapsia rupee kattomaan ja kasvattamaan, älkää te muutkaan!". No hyvä sulle. Pysy poissa mun silmistä sitten. Minä olen sellainen, että pidän lapsista, ja taatusti toivottaisin toisen naisen lapset meille tervetulleiksi ja yrittäisin elää sovussa. Kyllä mulla rakkautta riittää muillekin lapsille kuin omille! Enkä mitenkään voi olla ainoa Ihminen maailmassa joka näin ajattelee. Hyvänen aika, he on mun Rakastaman Miehen lapsia!
Pointti oli se, että vaikka välillä tekee mieli läimäyttää jotakuta vasten taulua, pitää muistaa yksi asia. Minusta välitetään. Keinot lohduttaa vain on monella vajavaiset.
Ihanat, oikeasti Rakkaat Ystäväni. Voitte olla varmoja, että mä tulen sanomaan teille noi ihan samat sanat sitten joskus, ja sitten voitte nauraa vedet silmistä mun sylissä :D
<3
]]>
Sängyssä maatessani sitten tapahtuikin kummia. Minua ei enää itkettänyt, enkä ollut murheissani. Minua ei yksinkertaisesti huvittanut jäädä sänkyyn makaamaan. Taisin ihan jopa ääneenkin sanoa, että mitä hittoa mä teen? Miks mä tähän oon jäämässä? Mullahan menee herranen aika elämä ohi!
Mä halusin lähteä jonnekin. Mulla on leffalippu. Ja mulla on oikeastaan nälkäkin. Kellokaan ei masenna. Sit mä päätin. Mä lähden sinne leffaan, ja mä lähden syömään! No niin, pue päälle, laita hiukset ja meikki kuntoon, selkä suoraks ja ihmisten ilmoille.
Mä pääsin ulos, ja mä pääsin kaupungille asti. Joka askeleella mä tunsin kuinka syvä rauha ja onnellisuus tulvi väkisin mun sydämeen. Ei mulla ole hätää! Mä tajusin, että tää oli ensimmäinen kerta kun ero ei päättynyt paskaan riitaan tai selvittämättömiin asioihin. Suhde oli taputeltu kiinni. The end. No hard feelings.
Mä tajusin, että mussa ei sittenkään ole vikaa. Rakaskin vain seurasi omaa sydämen ääntään. Ei mulla ole sydäntä mennä siihen väliin. Mä huomasin myös, että ehkä se ei sittenkään ollut mulle se oikea. Se ei hyväksyny mun tarot-kortteja, enkä mä pystynyt laulamaan sen kuullen. Eikä se tykkää Tähtien Sodasta. Mietin, että joka suhteessa olen noista samoista mulle tärkeistä asioista tinkiny, ja yrittäny olla. Mut mä olen kärsinyt.
Joku vois aatella, että ei noi oo mitää oikeesti tärkeitä juttuja mitkä menee parisuhteen edelle, ihmeen pinnallinen akka. Mut kyse ei olekaan siitä, mitä sä pidät tärkeänä. Kyse on siitä, että on asioita jotka tekee Sinut sellaiseksi kuin olet. Jos toinen ei arvosta niitä asioita, niin voiko se arvostaa suakaan? Ei voi, mikä tuli todistettua.
-----
Ravintolassa tarjoilija kysyi, että ottaisinko inkiväärioluen. Ensin ajattelin, että en pirulauta ota, se kuulostaa kauheelta. Mutta sanoinkin sitten, että "En oo koskaan maistanu, laita tulemaan". Se tuntu hiton hyvältä! Mä kokeilen uusia asioita, levitän ympyröitä.
Juttelin parhaan ystävän kanssa mesessä. Puhuttiin Tinderistä, joten latasin sen puhelimeeni hihitellen. Voi että mulla oli hauskaa katella niitä kuvia ja kommentoida kaverille kuinka melkein joka tykkäys poiki matchin :D Sieltä tulikin sitten heti viestiä miehiltä, ja kohta olikin melkein treffit sovittu... Huhhuhuuuh miten kovaa mulla tuntu menevän! Ruoan jälkeen läksin sinne leffaan sitten, ja mua väkisinkin hihitytti melkein ääneen, ku molemmille puolille tuli sinkkumiehet istumaan :D
Ei mulla tosiaankaan ole hätää.
Tänään sitten jatkoin hetken tässä päivällä niile tinder-uroille kirjoitettua, kun mua rupes vaivaamaan eräs asia. Mun takaraivossa huusi joku, että ei tätä, sä et ole valmis. Mä sitten laitoin niille viestiä että sori, mä häivyn. Mä halusin olla parempi ihminen, ja olla tarjoamatta turhaa toivoa miesraukoille. Pyysin anteeks ja toivotin onnea sen Oikean etsimiseen. Ja poistin tinderin.
Jotenkin tuntuu, että nyt kun on kokenut hyvän suhteen, ja melkein löytänyt elämänkumppanin loppuiäks, niin mulla ei ole enää tarvetta sitä etsiä. Musta tuntuu, että mä haluan nyt sooloilla, pitää hauskaa ja elää omaa elämää. Mä haluan laulaa vapaasti, harrastaa teatteria, tanssia, bilettää kavereiden kanssa. Ja mä aion hankkia itelleni kunnon bodyn salilla.
Mä olen jediritari. Jedit ei mee naimisiin. Nii.
:D :D :D
]]>
Mä en ole se Oikea hänelle.
Muhun sattuu tällä hetkellä todella paljon.
Miten voi olla, että musta tuntuu että Rakkaani on se oikea, mutta Rakas ei välitä musta samalla tavalla?
Miks sen pitää mennä näin?!?
Musta tuntuu että mä vaan haluan jonnekin kauas pois nyt heti. Mutta samalla mun jalat ei liiku. Mä en halua olla mun sisällä.
Mä sanoin sille sen lähtiessä, että kiitos kun tulit juttelemaan, ja kiitos kaikesta hyvästä. Jos mieli muuttuu, tiedät missä mä olen. Me halattiin ja itkettiin. Sitten mä työnsin sen ovesta ulos ja sanoin, että se voi mennä nyt.
Mä itken aika rankasti tätä kirjoittaessa. Mulla on samalla suuri suru, mutta samalla mä olen kiitollinen, ettei me erottu paskalla tavalla. Musta tuntuu, että kyllä tästä joskus ehkä selviää.
Mutta nyt mä pystyn vain itkemään.
En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran.
Hei hetkeksi, lukijat.
Hyvästi Rakkaani.
]]>Minuu jännittää niin peeveleesti!
Kattokaa mun tän päivän iltalehden horoskooppi:
"Rakkaus kantaa tosi vahvalla tavalla, tunnet sen sydämessäsi voimakkaana. Vieressäsi onkin elämänkumppanisi, jonka kanssa elämä tuntuu täydelliseltä."
Onhan nää iltalehtien horoskoopit ihan huuhaata, mutta on noi nyt hauskaa viihdettä :D Kattokaa ny!
Asiasta maksalaatikkoon, kävin tänään kuntosalilla. Aamulla pakotin puuron ja banaanin alas, ja läksin ulos. Melkosesti kyllä huimas ja tuntu että kohta mä teen tuttavuutta maan kanssa. Osa tosta tunteesta tais olla kyl ihan vaan jännitystä.
Jännitystä siitä, että tapaan Rakkaani tänään. Siitä, että pyörrynkö kuntosalille alkumetreillä ja sydän sanoo ittesä irti. Mulla on nimittäin ollut paniikkihäiriöön (juu, ei kyl mikää ihme että semmoseen sairastuin) liittyvää sydänvaivaa. Muljahtelua, epätasaista sykettä ja takykardiakohtauksia. Nää on täysin ahdistuksesta johtuvia, rakenteellista vikaa mulla ei sydämessä ole. No anyways, lopulta mä jännitin ihan vaan sen takia että jännitin... Hölmöä. Pakotin itteni niihin laitteisiin, ja muutaman kerran kuntopyörää polkastuani mulle tuli parempi olo!
Vaikka nyt väsyttää kun kotiin pääsin, niin on mulla kyllä hirmu hyvä mieli, että voitin itseni! Mä raahasin mun laiskan perseeni kuntosalille, ja mä sain siellä aikaseks jotakin. Saatoin kävellä selkä erityisen suorana ulos kunttarilta... Lauantaina sitten uimaan!
Palaan alkuperäiseen ajatukseen. Oon aatellu kaikkea mitä sanon mun Rakkaalle. Sitten taas muistan, että mun osani on nyt enempi kuunnella. Oon miettiny sitä kahden vuoden kriisiä, ja eriytymisen tarvetta. Rakas puhu joskus seurustelun alussa, että kokee rasitteena seurustelun mun kanssa, ja ihan vain sen takia että haluaisi työskennellä joskus ulkomailla. Aatelkaa, mun Rakkaani avautui, ja mä kilahdin sille! Siinä meni monta asiaa pieleen. Kyllä me siitä selvittiin, mutta jos olisin tiennyt sen mitä nyt, niin... En olisi suuttunut. Se vain tuntui kaamealta kuulla olevansa rasite. Toisen elämän pilaaja. Eihän se edes kysynyt, että voiko se lähteä, että olenko mä ok sen asian kanssa! Hmph. Kai se tuon takia on kokenut, ettei mulle voi puhua. Mutta mistäs me oltais tiedetty paremmin!
Onneks virheistä voi oppia. Niinkuin nyt, mä olen ajatellut, että jospa mä kannustaisin sitä lähtemään ulkomaille töihin..? Olkoon siellä pari kuukautta, tai jotain. Mä odotan täällä. Ja kotiin tulee onnellisempi mies, joka tuntee olevansa Rakastettu.
Voisin pitää nyt jutteluhetkeä Rakkaani kanssa nollapisteenä. On aika ennen sitä, ja on aika sen jälkeen. Siitä voi lähteä kahteen suuntaan. Toinen polku on meidän yhteinen, toinen taas on mun yksin kuljettava. Jokatapauksessa, kävi mitä kävi, se on uusi alku.
Nähdään toisella puolella.
]]>
Laulaminen on ollut mulle aina sellainen arka kohta. Olen lievittänyt suruani laulamalla. Joskus suru on ollut niin musertavaa, että ei ole yhtään voinut laulaa.
Se liittyy toivoon. Jos kaiken epätoivon, surun ja kaaoksen keskellä joku laulaa, on vielä toivoa. Tästä syystä pillahdan heti itkuun, kun kuulen lapsikuoron laulua. Siinä on jotakin niin tavattoman liikuttavaa. No niin, mä olen pehmo.
Jouduin lopettamaan spotifyn kuuntelun ja deletoimaan omat listani sieltä, koska käytin Rakkaan mieheni tunnuksia. Hänen spotifytään. Jesta miten paljon siellä oli biisejä mun omalla listalla! Tai ei mun varmaan olis ollu pakko. Tein sen silloin eroiltana heti pikaistuksissani, kun järkeilin että en voi tunkeilla hänen tunnuksilleen enää. Eipä siinä muutakaan voinut tehdä. En halunnut olla epäreilu tai tehdä lähtemisestä vaikeaa. Poistin myös netflixin, ja Rakkaani facekavereista, ennen kuin Rakas oli edes ehtinyt pihasta ajaa pois. Olin shokissa, jotain piti tehdä etten oksenna sisuskaluja ulos. Tämä tuntui luontevimmalta puuhastelulta.
Nyt otin sitten oman spotifyn. Jee. Kokonaista viis biisiä vasta muistin ulkoa sinne... Ja huomasin, että Visa Electronilla on turha yrittää maksella premium-pakettia.
Pankkiin vie tie siis huomenna. Onhan se jo aikakin vaihtaa kortti "aikuisten oikeaan" pankkikorttiin.
"Pankille vai luotolle?" Aivan sama, mä haluun kuunnella Apulantaa.
]]>Kaksi vuotta seurustelua:
Alun huuma on ohi, ja osapuolet alkavat miettiä parisuhteen tulevaisuutta tosissaan. On eriytymisvaihe, jolloin etäännytään ottamaan happea, ja eletään omaa elämää siinä parisuhteen rinnalla. Ei haluta olla enää riippuvaisia toisesta. Ärsyttää jopa, kun se toinen on koko ajan siinä. Tämän voi tulkita näemmä myös siten, että luullaan rakkauden olevan loppu.
Viisi vuotta seurustelua:
Tämä oli joku "tehdäkö lapsia, vai eikö tehdä" -kriisi.
Seitsemän vuotta seurustelua:
Kuka minä olen? Mitä olen tekemässä? Onko tämä nyt oikeasti oikea kumppani minulle?
Mä jotenkin löydän lohtua tästä. Meillä onkin vain eriytymiskriisi tapahtumassa. Rakkaalle Miehelle se vain tuli ensin. Kyllä mä tätä peliä voin pelata. Ei ole mikään syy mulle erota. Otetaan vain vähän etäisyyttä toisistamme, luottaen siihen, että päivän päätteeksi voi kellahtaa toisen viereen nukkumaan.
Voi miks tällasista asioista ei puhuta!?!
No, siihen kulminoituukin sitten se kaikkien suurin ongelma. Mistään ei puhuta. Problem solved, end of story, good night!
]]>Anoreksiasta. En usko, että sitä minulle on tulossa enää. Minä syön, enkä kiellä itseltäni mitään syömisiä. Yksinkertaistin asian ja olen itselleni armollinen. Syön jos on nälkä, en syö jos ei ole nälkä. Lopetan vahtimisen ja asiasta ahdistumisen. Onnekseni voitin makeanhimon tuona syömättömänä viikonloppuna. Se on ollut minua piinaava asia jo pitkään, ja sokerikoukusta poispääseminen on ollut vähintään yhtä rankkaa kuin heroiinikoukusta. Tai siltä olen ainakin näyttänyt... Nyt se kävi kuin itsekseen. Siis jotain positiivista!
Käväsin hakemassa liikuntakortin. Sillä pääsee 10 x kuntosalille ja 10 x uimahallille. Aloitan niillä. Haaveena on aloittaa juokseminen harrastuksena. Tämäkin lopettaa maharöllöstä ahdistumisen. Fit is the new black!
Ai niin! Siskoni väläytti myös sellaisesta aiheesta, kuin kahden ja seitsemän vuoden kriisit parisuhteessa. Meillähän olisi juuri tuo kaksi vuotta tullut täyteen... Hmmm. Taidanpa käydä tutkimassa ja laitan linkkiä tuohon listalle, jos jotain löytyy mikä kolahtaa.
]]>