Eikö tästä tule loppua! Mä olen väsynyt itkemiseen. Mä itken menetettyä rakkautta. Mä itken sitä mahdollisuutta, että se ei olekaan menetetty. Mä itken kaikkia niitä hetkiä, jolloin olisin toiminut aivan toisin, jos olisin ymmärtänyt että mun miehellä on masennus.

Mun päässäni kummittelee sen lasittunut katse, se sellainen tyhjä ja tylsistynyt. Sellainen, josta helposti ajattelee, että nyt se on minuun tylsistynyt ja halveksii mun huonoja puoliani enemmän ku minä itse. Mitä siinä sitten meikäläinen tekee? No rupeaa parantamaan itseään, jotta miellyttäisi miestä paremmin! Onhan hän sanonut mistä tykkää. Liikunnasta, siitä että saa jotakin aikaiseksi. Ei tietty kukaan tykkää sohvaperunasta jonka perse vaan leviää... Mutta miksi sen oman itsen muuttamisen täytyy tuntua niin ... ilottomalta? Pakolliselta, ei omaehtoiselta.

Mulla on ongelma. Mä mietin liikaa. Mutta siihen on syy! Olen seurustellut aikoinaan sellaisten miesten kanssa, joille ei mikään kelvannut. Sellaisten perusjunttien, joilla oli tarkka mielipide siitä minkälaisen naisen piti olla, mutta vaimo on vaimo. Tiedättehän: "Miks sä meikkaat? Yritätkö iskeä miehiä?" Ja samalla viikolla: "Mikset sä pidä ulkonäöstäs huolta niinku oikeet naiset?" Koita siinä nyt sitten tietää miten pitää olla. Opin niin juuria myöten kyseenalaistamaan kaiken ja miettimään asioita sen sadalta kantilta. Olihan toinen eksistä ehta Mr. Narsistinen persoonallisuushäiriö, toinen muuten vaan vitun tyhmä.

Ja miks mä olen yrittänyt miellyttää kusipäitä? En tiedä itekään. Tai no, tiedän. Mä olin tahdoton vässykkä, jolla ei ollut lupa elää omaa elämää. Ja mä yritin vältellä väkivaltaa. Nykyisen miehen kanssa se miellyttäminen ei ollu niinkään miellyttämistä, vaan parisuhteesta huolta pitämistä. Oman kullan rakastamista. En mä siinä sivussa omaa hyvinvointiani ohita. Kyllä mä osaan olla erossa mun miehestäni, mulla on omiakin menoja. Aina on tiennyt, että voi palata takaisin oman kullan kainaloon. Siihenkin otti aikansa tottua, että se oma kulta tosiaan tuli takasin, koska edellinen mies (se muuten vaan vitun tyhmä) kävi muissa naisissa.

Anyway, jos tää mun mieheni masennuksessaan näyttää .. no, masentuneelta, mutta sanoo ja antaa ymmärtää että kaikki on hyvin. Mitäs siinä sitten tekee sellainen Aito Nainen, joka on luonteeltaan vahvasti tunteellinen? Mä olen aina vaistonnut mestarillisesti toisten tunnealoja. Jos miehet nyt sitten munattomuuksissaan ja/tai sairaudessaan päättävät puhua täyttä paskaa mulle, niin sittenpähän ei auta herrojen nyristä jos jatkan utelua ja härkkimistä. Että kuinkas se asia nyt olikaan. Mun oloni ei nyt ihan helpottunut siitä, että sä sanot mulle kaiken olevan hyvin vaikka otsastas roikkuu metrinen kyrpä. Mä tunnen itteni ihan sekopääks, mut onko se ihme jos mua kerran vatkataan karusellissa?

Pistää miettimään, että kumpikas osapuoli oli tässä kuviossa se, jolla ne munat on, ja kummalla PMS?