Matsa. Vatsa + maha. Mä sanon aina näin vahingossa. Haa haa.

Neljätoista vuotta sitten synnytin esikoiseni. Ennen synnytystä olin mielestäni kauhean pulska, kaikki rellotti, myös matsa. Mä olin 162 senttinen, 52 kilonen teini. Figure that. Hirrrwweeee läski. Joopa joo. Voitte kuvitella mun järkytyksen, kun synnytyksen jälkeen kattelin kokovartalopeilistä vielä hirveempää matsaa. Ei helpottanu, että joku synnärillä kysy "jäikös sinne massuun vielä yksi vauva, ehe ehe". Tukehduppa iskä tohon lelunalleen. No ei, iskä on ihana.

Niin, kiloja oli yhtäkkiä semmoset kymmenen enemmän, ja vatsanahkaa somisti helvetin pitkät, punaset ja ämpärirumat raskausarvet. Sanokaa kuka vaa niitä hienoiks, aivan sama. Mutta mulle ne oli siinä kohtaa ihan kauheet. Sillonen mies (se muuten vaan vitun tyhmä) oli sitä mieltä että ne oli vitun rumat. Kiitti kulta. Oota hetki ku otan nää pois.

Kiloja tuli vuosien mittaan vielä lisää. Kärsin ajoittain masennuksesta. Apua en saanut, vaikka terkkarilla itkin vauva sylissä väsymystä ja pahaa oloa. Kiitos vaan sullekin rouva vittupää terveydenhoitaja. Ammattimaisuus kunniaan.

Niin niitä kiloja olikin sitten loppujen lopuks 80. Ja mä vihasin itseäni. Tai ainakin mun ulkonäköä. En osannu laittaa hiuksia, en osannu meikata, en osannu olla mitään mun sillosen miehen mielestä. Yritin kyllä laihduttaa, mutta mies keksi vaatia että joka ilta klo kuusi on oltava pullakahvit. Ja mieluiten kokonainen marjapiirakka leivottuna. No, yhdistäppä tämä masentuneeseen. jep jep.

Mä olen taistellu mun kiloja vastaan neljätoista vuotta. Maaginen "alle 60 kiloa" on saavuttamatta. Kerran sen melkein saavutin, mutta silloin taisin melkein sairastua anoreksiaan. Tää muuten vaan vitun tyhmä mies oli just jättäny minut toisten naisten takia ja vaikka ja mitä muuta paskaa, ja mä odotin meidän kolmatta lasta. Ja ensimmäiseen hääpäivään oli kaks viikkoa. Kiitti vaan paskiainen. Älä kompastu kynnykseen ku meet.

Paino pysytteli kuopuksen syntymän jälkeen pian kivasti siinä 61-63 tuntumassa, ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten tapasin Mr. Nars.pers.härön. Seuraavat neljä vuotta menikin sitte täysin sumussa ja jatkuvassa pelossa. Kerron joskus. Vaaka näytti 75 kg. Vittu että syletti.

Aloitin toisella paikkakunnalla koulun, taistelin painon kanssa. Vuoden opiskelun jälkeen tapasin Rakkaan Mieheni. Ei piitannut siitä että minulla oli kiloja, rakasti ja tykkäsi, kannusti laihduttamaan vain oman itseni sitä halutessa. Me käytiin lenkeillä, syötiin terveellisesti jne. Paino tippui sinne 63-65 kiloon. Olin jokseenkin tyytyväinen painooni.

Pahasti särähti kyllä korvaan raskausarpia maanitellessani, kun Rakas Mies sanoi: "Ei ne minuakaan miellytä." Korjasihan se sitten heti sen halauksella ja sanomalla "mut ei se mitään". Mutta nainen ei unohda. Mä olen tosissani yrittäny päästä niistä eroon, mutta mikään ei ole auttanu, ei ole keinoja. Löysin kyllä sitten Avonilta semmoisen stretchmark-voiteen, ja se vaalensi niitä niin paljon, että melkein itku pääsi. Nyt ne ei vaivaa mua, saatoin ostaa elämäni ekat bikinit tänä kesänä! Eikä matsakaan rellottanu liikaa.

Sitten tuli tämä ero. Mä en ole syönyt kuin pieniä närppäisyjä sieltä täältä. Yritin juoda vettä edes. Perjantai-illasta maanantai-aamuun en ollut syönyt oikeastaan mitään, ja se mitä yritin syödä, meinasi tulla oksentamalla ulos. Siinä nousi vielä kuumekin, mikä vähensi ruokahalua entisestään surun lisäksi. Maanantaina näin kaveria, joka puoliväkisin sai mut syömään jotakin. Mulle teki pahaa pieni kävelykin, olin niin poikki. Perjantaina painoin 66 kiloa. Tänään tiistaina painoin 62 kiloa. Kaapissa seisoneet pienet farkkushortsit meni heittämällä jalkaan, kun vielä viime viikolla ne jäi reisille. Saatoin pelästyä, ja ahdistua edelleen.

Vieläkin ruoka maistuu tosi huonosti. Käväsin koululla syömässä lounaan. Mulla oli edessä surkea pieni kanasalaatti, ja multa pääs melkein itku, kun puolessa välissä joutui taistelemaan oksennusta vastaan. En mä tätä halunnut! Missä mun terve ruokahalu on?? Miksi mun matsani päätti nyt sulaa pois, kun sillä ei ole enää mitään merkitystä?

Mua pelottaa mun huono kunto. Vatsakin on kuralla, ja pitää hirveetä mölinää koko ajan. Ei ole edes nälkä enää. Heikottaa, ja vituttaa.

Mä tiedän, että mun lapsille tekee pahaa katella tällasta, mutta mulla ei ole nyt oikeasti voimia muuhun kuin pieniin asioihin. Mä tunnen itteni todella huonoks äidiks tällä hetkellä. Mutta mä yritän.

Mulla on ajatuksia, jotka alan tunnistamaan hiipiväks masennukseks. Toisaalta myönnän, että tunnen salaista tyytyväisyyttä siitä, että olen laihtunut. Toisaalta heti perään pelästyn, että olen taas luisumassa anoreksiaan päin.

Voi helvetti, Rakkaani, mihin Me ollaan jouduttu?