Kirjoitin eilen aamulla metaforan omasta mielialastani toiseen someen. Se meni näin:

"Vielä viikko sitten porskuttelin leppoisasti rantavedessä. Ehkä käväisin tukevalla uimapatjalla uskaliaasti syvemmällä vedellä.
Yhtäkkiä tuli valtava hyökyaalto, joka kaatoi minut hetkellisesti ja paiskasi kylmää vettä naamalle. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Jäljelle jäi synkkä pilvi, kylmä viima ja rikkoutuneesti aaltoileva vedenpinta.
Hätäännyin. Halusin takaisin tyyneen veteeni uimaan.
Ajattelin, että pinnan alla on paljon tyyntä vettä. Jospa ympäröisin itseni kokonaan tuolla tyynellä vedellä. Pinnan alta ei näe päällä olevaa synkkää pilveä.
Huomasin kuitenkin pian, että pinnan alla ei voi hengittää.
Minun pitää päästä pois vedestä. Istua hetki rannalla, ja odottaa.
Odottaa, että synkät pilvet väistyvät.
Odottaa, että vesi tyyntyy.
Odottaa, että saisin uimataitoni takaisin.
Kai minulla on oikeus hetki levätä ja olla heikko. Olenhan vain puoliksi uimataitoinen."

Puhuin siis siitä, että yritin ehkä väkisin olla reipas. Se ei tullut luonnostaan ajan kanssa.

Eilen koko ilta meni itkiessä sängyssä. Ja tänne kirjoitellessa. Saatoin jopa silmät turvotuksesta kipeinä yön pikkutunneilla lueskella Tarot-korttejani. Juu, mä omistan sellaset. Ylläri kun olen niin kovin tunnepohjainen ihminen.

Sain kait jotain lohtua, sillä tänä aamuna heräsin omituiseen tyyneyteen. Mietin, että mikä ero edellisiin eroihin on nyt tällä kerralla. Huomasin, että kaipaan rinnalleni nyt sitä ihmistä jota Rakastan. En kaipaa niinkään sitä mitä hän fyysisesti oli, vaikka hänen olemuksensa ja otteensa saakin minut aivan veteläksi himosta. Miehiä löytyy pilvin pimein! Se on totta, kaloja vedessä. Niillä on pää, kädet, jalat, vartalo ja kikkeli. Mutta niistä ei yksikään ole minun Rakkaani. Sain siitä jonkinlaista voimaa.

Voisin jatkaa metaforallista runoilua. Näihin tunnelmiin heräsin aamulla.

Heräsin rannalla. Istuin katsomaan merelle päin.

Vesi oli tyyni. Aurinko ilmoitti nousustaan vaimealla kajolla vasemmassa silmänurkassani. Vielä on hämärää, ja synkät pilvet istuvat taivaankannella korkealla. Ne kietovat minut syliinsä vielä.

Maassa on sumua, ja kastepisaroita. Kyynel poskellani on sittenkin sekin kastepisara.

Istun tuijottamassa merelle. En kuule linnun ääniä, en hyönteisten surinaa. Vain ajoittainen tuulen henkäys silittää poskeani.

Veteen on niin pitkä matka.