Niin mikä se on?

Mä tapasin kolme viikkoa sitten miehen, johon voin sanoa olevani todella ihastunut. "Tykkään" on ihan helvetin laimea sana, kun puhun tästä miehestä. Mun tunteeni tuntuvat aidoilta. Miksi mun pitäis jarrutella? Senkö takia, että mä tapasin sen alle kuukausi sitten? Vai ehkä sen takia, kun tapasin sen Tinderissä, of all the places?

Minkä takia on oikeutettua sanoa toiselle, että "voi kulta pieni kun te ootte tuntenu vasta niin vähän aikaa, et sä voi olla noin ihastunut, et ainakaan aidosti." Tai vastaavasti, että "Ai te ette vieläkään oo päässy ton edemmäs, tuleeko tosta nyt mitään?".

Haistakaa paska.

Kyllä mä itse tiedän, koska mä olen ihastunut. Itse asiassa, mä olen sitä mieltä, että ihastumisen "aitous" on suorassa suhteessa siihen, onnistuko sun pariutua sen Jorma-Petteris kanssa vai tuliko kipeä ero. Onhan se helppo sanoa, että "En mä oikeestaan ollukkaan ihastunu siihen, menköön vaan". Jaa no voisin väittää että olitpa. Mutta tottakai se ihastuminen kuolee siinä vaiheessa, kun se Tavis-Timo käy muissa naisissa. Ihan hyvä että huomasit, ettet oo siihen enää niin kovin tykästynyt. Ootkin niitä harvoja.

Mä olen nimittäin huomannut yhden tavattoman tärkeän asian. Kaikkien mun eksien kanssa, mä sanoin että oon ihastunut ja rakastunutkin. Mutta yksi asia puuttui noiden sanojen takana. Mä en pystynyt katsomaan niitä miehiä silmiin, ja vaikka satuinkin vilkaisemaan, ei niissä näkynyt mitään. Mä petin itseäni, kun uskottelin itselleni, että joo joo rakastan rakastan.

Ehkä mä kuitenkin uskottelin hiukan liikaa. Miksi täytyy nähdä vaivaa uskotella itselleen tuollaista asiaa? Miksi täytyy uskotella itselleen niin väkevästi, että menee jo itsepetoksen puolelle? Mä kuulin mun sydämeni huutavan mun järjelleni hätähuutoa, ja päinvastoin. Kellot soi niin kovaa, ettette uskokaan, mutta silti mä jäin kattelemaan niitä miehiä, ja odottamaan. Odottamaan mun tulevaa miestä. Ihan uskomatonta. Vaikka olin jopa naimisissa kerran, silti mulla oli sellanen ajatus tuolla jossakin, että joskus mä menen vielä naimisiin mun rakastamani miehen kanssa.

Minkälainen nainen mä oikein olen???

Mä olen uskova, toivova, kykenevä rakastamaan. Ja minun kykyäni noihin tunteisiin on surutta käytetty hyväksi. Mulle on uskoteltu jokaisen miehen kohdalla, että he ovat jotakin mitä mä etsin. Kunnes eivät jaksaneet enää esittää. Miks vitussa piti edes lähteä esittämään?

Minkälaisia miehiä ne oikein oli???

Pälliääliöitä.

Mä totesin, että olemalla Aito, rakastava, oma itseni, mä pääsen paljon pitemmälle kuin nuo munanlullut. Paljon lähemmäs Aitoa Rakkautta ja kestävää avioliittoa.

Joillakin kestää vuosia ihastua ja oppia tuntemaan toinen. Toiset voivat tietää kaiken tarpeellisen parissa viikossa. Minä sain selville kaiken tarpeellisen alle kuukaudessa. Ne on ne tärkeimmät asiat, jotka elämä on koulinut mut ymmärtämään kestävän parisuhteen kulmakiviksi.

Mä olen siis päättänyt olla jarruttelematta tämän miehen kohdalla. Vaikka mua on satutettu pahasti, kun olen sydämeni avannut ja ollut paljas, mä en suostu pelkäämään enää. Mä en välitä, vaikka mun sydän mahdollisesti särjettäis uudestaan. Haluan olla juuri niin Rakastava kuin olen aidosti. Mitään peittelemättä, mitään salaamatta. Juuri siinä tahdissa ja vauhdissa KUIN TUNTUU HYVÄLTÄ. Sillä tämä Mies on sen ansainnut. Tämän Miehen silmissä mä näen Maailman, ja se Maailma katsoo mua takaisin, täynnä hellyyttä ja lämpöä, täynnä Aitoa Rakkautta.

Ehkä siihen on syynsä, minkä takia mä en enää pelkää. Jokainen voi miettiä, mistä se kertoo.

Eniten Vituttaa Pessimistit.