Kiistelty asia ihmisten keskuudessa. Eikä suotta. Mistä sen oikeasti tietää, että koska on oikeasti rakastunut? Oikeasti.

Kuka sen muka määrittelee? Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että itse tuntee olevansa rakastunut?

Mutta mitä se rakkaus sitten on? Paljon kysymyksiä tulee nyt, mutta eikös se ole suurten arvoitusten väistämätön seuraus!

Huomaan, että vaikka olen ollut jo kolmen ihmisen kanssa parisuhteessa, niin vieläkin kyselen. Kyselen, vaikka neljäs on jo kierroksessa. Miksi kysyn? Eikös se pitäisi tietää? Jotkut sanoo, että sen vain tietää.

Sen vain tietää.

No ei kyllä välttämättä tiedä. Minä luulin edellisessä suhteessa rakastavani. Kahta ensimmäistä suhdetta ei katsota tähän kuuluvaksi, koska minä tiedän varmasti, etten heitä rakastanut. Mutta tämä kolmas suhde, (menitkö sekaisin jo?) Muistan ajatelleeni usein, että suhteessa on kyse TAHDOSTA rakastaa, koska naimisiin mennessäkin kysytään TAHDOTKO rakastaa. Minun mielestä tämä on niin wanha jäänne ajoilta, jolloin mentiin naimisiin ennemminkin pakosta kuin rakkaudesta. Että tarvitaan oikein töitä tehdä, että suhde pysyisi kasassa. No matter what. Minä yritin TAHTOA rakastaa. No ei se kuulkaa kullat ihan niin mene. Jos tarttee miettiä, että kyllä mun tarttee nyt tahtoa kovasti rakastaa, niin mennään perse edellä puuhun.

Mistäkö olen viisastunut näin ylimaallisen perhanan paljon? Siperia opettaa. Tämä neljäs ukko, jonka kanssa nyt seurustelen, on opettanut sen mulle. Mä en enää yritä TAHTOA rakastaa, vaan rakkaus toiseen tulee luonnostaan. Mun ei tarvitse yrittää mitään. Mä olen. Rakastunut.

Se, mitä mä enää yritän, on pitää suhteen hyvinvointia yllä näyttämällä Rakkauteni sanoin ja teoin. Olenhan minä muutenkin parisuhteessa kovinkin "kyyhkyläinen", eli ah niin ikuinen Romantikko. Näytän välittämiseni sanoin ja teoin joka päivä. Mutta nyt erona on Aidon Rakkauden lisäksi myös se, että tämä nykyiseni osaa ottaa vastaan romanttiset eleeni, ja joskus jopa voittaa minut olemalla romanttinen yli minun mielikuvitukseni!

Kaikkein parasta on, että nykyinen kumppanini on tehnyt minulle selväksi kaiken. Tiedän varmasti, mitä mieltä hän on minusta. Tiedän varmasti, että hän välittää, Rakastaa ja haluaa olla kanssani. Minun ei tarvitse epävarmana arvailla.

Niin mitä Rakkaus on? Minä sanoisin, että se on selkeyden ja rauhallisuuden Valo, joka poistaa kaikki varjot sielusta ja sydämestä. Se on KOTI, jossa voit olla oma itsesi, tuntea olevasi turvassa, ja saat osaksesi hellyyttä.

Sitä on Rakkaus.

Niin mikä se on?

Mä tapasin kolme viikkoa sitten miehen, johon voin sanoa olevani todella ihastunut. "Tykkään" on ihan helvetin laimea sana, kun puhun tästä miehestä. Mun tunteeni tuntuvat aidoilta. Miksi mun pitäis jarrutella? Senkö takia, että mä tapasin sen alle kuukausi sitten? Vai ehkä sen takia, kun tapasin sen Tinderissä, of all the places?

Minkä takia on oikeutettua sanoa toiselle, että "voi kulta pieni kun te ootte tuntenu vasta niin vähän aikaa, et sä voi olla noin ihastunut, et ainakaan aidosti." Tai vastaavasti, että "Ai te ette vieläkään oo päässy ton edemmäs, tuleeko tosta nyt mitään?".

Haistakaa paska.

Kyllä mä itse tiedän, koska mä olen ihastunut. Itse asiassa, mä olen sitä mieltä, että ihastumisen "aitous" on suorassa suhteessa siihen, onnistuko sun pariutua sen Jorma-Petteris kanssa vai tuliko kipeä ero. Onhan se helppo sanoa, että "En mä oikeestaan ollukkaan ihastunu siihen, menköön vaan". Jaa no voisin väittää että olitpa. Mutta tottakai se ihastuminen kuolee siinä vaiheessa, kun se Tavis-Timo käy muissa naisissa. Ihan hyvä että huomasit, ettet oo siihen enää niin kovin tykästynyt. Ootkin niitä harvoja.

Mä olen nimittäin huomannut yhden tavattoman tärkeän asian. Kaikkien mun eksien kanssa, mä sanoin että oon ihastunut ja rakastunutkin. Mutta yksi asia puuttui noiden sanojen takana. Mä en pystynyt katsomaan niitä miehiä silmiin, ja vaikka satuinkin vilkaisemaan, ei niissä näkynyt mitään. Mä petin itseäni, kun uskottelin itselleni, että joo joo rakastan rakastan.

Ehkä mä kuitenkin uskottelin hiukan liikaa. Miksi täytyy nähdä vaivaa uskotella itselleen tuollaista asiaa? Miksi täytyy uskotella itselleen niin väkevästi, että menee jo itsepetoksen puolelle? Mä kuulin mun sydämeni huutavan mun järjelleni hätähuutoa, ja päinvastoin. Kellot soi niin kovaa, ettette uskokaan, mutta silti mä jäin kattelemaan niitä miehiä, ja odottamaan. Odottamaan mun tulevaa miestä. Ihan uskomatonta. Vaikka olin jopa naimisissa kerran, silti mulla oli sellanen ajatus tuolla jossakin, että joskus mä menen vielä naimisiin mun rakastamani miehen kanssa.

Minkälainen nainen mä oikein olen???

Mä olen uskova, toivova, kykenevä rakastamaan. Ja minun kykyäni noihin tunteisiin on surutta käytetty hyväksi. Mulle on uskoteltu jokaisen miehen kohdalla, että he ovat jotakin mitä mä etsin. Kunnes eivät jaksaneet enää esittää. Miks vitussa piti edes lähteä esittämään?

Minkälaisia miehiä ne oikein oli???

Pälliääliöitä.

Mä totesin, että olemalla Aito, rakastava, oma itseni, mä pääsen paljon pitemmälle kuin nuo munanlullut. Paljon lähemmäs Aitoa Rakkautta ja kestävää avioliittoa.

Joillakin kestää vuosia ihastua ja oppia tuntemaan toinen. Toiset voivat tietää kaiken tarpeellisen parissa viikossa. Minä sain selville kaiken tarpeellisen alle kuukaudessa. Ne on ne tärkeimmät asiat, jotka elämä on koulinut mut ymmärtämään kestävän parisuhteen kulmakiviksi.

Mä olen siis päättänyt olla jarruttelematta tämän miehen kohdalla. Vaikka mua on satutettu pahasti, kun olen sydämeni avannut ja ollut paljas, mä en suostu pelkäämään enää. Mä en välitä, vaikka mun sydän mahdollisesti särjettäis uudestaan. Haluan olla juuri niin Rakastava kuin olen aidosti. Mitään peittelemättä, mitään salaamatta. Juuri siinä tahdissa ja vauhdissa KUIN TUNTUU HYVÄLTÄ. Sillä tämä Mies on sen ansainnut. Tämän Miehen silmissä mä näen Maailman, ja se Maailma katsoo mua takaisin, täynnä hellyyttä ja lämpöä, täynnä Aitoa Rakkautta.

Ehkä siihen on syynsä, minkä takia mä en enää pelkää. Jokainen voi miettiä, mistä se kertoo.

Eniten Vituttaa Pessimistit. 

Ei ollut edes kuukautta kulunut eron jälkeen, kun kaverini raahasi minut mukaansa viihteelle. Olimme ottaneet jo useamman ison drinkin, ja hän alkoi selaamaan puhelimellaan Tinderiä. Naureskeltiin kauheasti kaikille onnettomille miehenkuvatuksille, joita eteen tuli. Latasin sitten itsekin kyseisen palvelun, jotta olisi kahta hauskempaa. Anteeksi vain niille kaikille miehille, jotka kuvittelivat jotain löytävänsä, me oltiin aivan naamat.

Laitoin itselleni esittelytekstiin, että olen hauskaa seuraa vailla. Näin olin päättänyt. Tai niin minut oli pakotettu ajattelemaan. Olin sinkku, ei mitään tietoa tulevaisuudesta. Ei ehkä koskaan miestä, ei ehkä koskaan lapsia enää. Päätin olla onnellinen sinkku, ja muuttaa elämäni sen mukaiseksi. Etsin seuraa joo, mutta en vakavaa. En enää jaksanut kumarrella miehiä. Minusta oli todella hauskaa leikkiä miestennielijä-vamppia yökerhossa. Tanssin roisisti, sain helposti seuraa, persettäni puristeltiin ja minua kaulailtiin. Annoin sen tapahtua. Löin estynyttä vanhaa minääni kunnolla turpiin. Ja mulla oli hauskaa.

Kotiin ja arkeen palatessa Tinder oli vielä auki. Selasin huvikseni niitä kuvia, halusin kyllä oikeasti uusia tuttavuuksia ja kavereita. Pari matchia tuli.

Sitten se iski. Pysähdyin erään kuvan kohdalla, ja jäin katsomaan. Tykkäsin. Todella. Oltiin match. Lähetin hälle viestin heti, jossa kerroin pitäväni häntä hurjan sööttinä. En odottanut kylläkään mitään vastausta. Vastaus sieltä nyt kuitenkin tuli, ja alettiin rupattelemaan niitä näitä muutaman kohteliaisuuden jälkeen. Nopeasti huomasin, että se mies olikin ihan kivan oloinen. Mitään sen kummempia ajattelematta lähetin hänelle pyynnön faceen, jossa jatkoimme jutustelua. Epäilin kyllä, että onko tuo vaan pelimies, kun kaikki palaset tuntu loksahtelevan kohdilleen turhankin vaivattomasti... Olin kuitenkin sitä mieltä, että aivan sama.  

Nyt havahduin siihen, että olemme viikon verran jutelleet näkemättä toisiamme, kävimme ekoilla treffeillä kahvilla, ja toisilla treffeillä jäin yöksi hänen vierelleen. Havahduin siihen, että olen kuin toinen ihminen. Mikä menneisyys? Mikä särkynyt sydän? Me ollaan tässä ja nyt. Muulla ei ole väliä.

Eli mitä täällä tapahtuu?!?

Mä luovutin, ja sitten yhtäkkiä mulla on vieressä kaikki mitä mä olen kaivannut. Mua kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, ja otetaan huomioon. Pidetään samoista asioista, ollaan samanhenkisiä. Voidaan kiireettä olla sylikkäin, ja katsella toisiamme silmiin. Sen ihmisen silmiin on luontevaa ja helppoa katsoa. Ensimmäistä kertaa mä en ylianalysoi mitään, mä haluan vaan olla, ja katsoa minne me joudutaan.

Ja ne silmät, voi että ne on kauniit!

 

Tätä kuulee usein. Elämä voittaa. Kyllä se siitä paremmaks muuttuu.

Surun ja ahdistuksen keskellä tekisi mieli pajauttaa päin näköä tuon sanojille. Mitä vittua ne tietää? Älkää dissatko mun tunteita, ei ne ole epänormaaleja!

Älkää pelästykö mun surua. Sanokaa, että ymmärrän hyvin sun surua. Minäkin olisin tuossa tilanteessa aivan hajalla.

Tuntui ihan siltä, että pariutuneet katosivat noiden "myötätunnon" sanojen kanssa jonnekin. (En tarkota tässä mun siskoa, se ei katoa mihkään). Mutta ne pariutuneet hävis ku torakat keittiöstä. Olenko mä sellasiakin tuntenut?

Samalla oven avauksella hyökkäsivät sinkut kaverini ovesta sisään ja toivottivat tervetulleiksi takaisin säälittävään yksinäiseen maailmaansa. Aivan kuin olisin ollut järjiltäni ja kadoksissa kaksi vuotta. Ihanat kaverini, jotka aikaisemmin olivat mitätöineet jokaisen huolenaiheeni sanomalla "Oo hiljaa, sulla on sentään mies."

No sehän se pyyhkii kaiken pahan mun elämästä. Mulla on mies! No eipä ole enää.

Eikä muuten ole edes paha mieli enää. Mä selvisin surusta ja järkytyksestä nopeasti ja jatkoin elämääni. Ei mun elämän ilo ole kiinni siitä, onko mulla mies vai ei. Voi reppanat sinkut kaverini. Mun elämässäni on edelleen samat ongelmat, ei ne mihinkään kadonneet tai tulleet miehen liikkeiden mukaan. Ainoa mikä muuttui, on läheisyys. Toisen ihmisen läsnäolo, kumppanuus.

Tähän sinkku kaverini sanoi, että "onhan sulla sentään lapset, älä valita". No niin. Onhan mulla sentään aina sitä ja tätä. Mutta mä en kyllä ajatellut halitella mun lasteni kanssa samalla tavalla kuin miehen kanssa. Yäk.

Mä olen Aito, Oikea Nainen, jolla on naisen tarpeet ja seksuaalisuutta. Mä en ole yhtä kuin mun lapset. Tiedoksi vain niille sinkuille, jotka kehtasivat väittää, että mulla ei tule koskaan olemaan vientiä ihan vain sen takia, että mä olen Äiti. No, en mä sellasta miestä haluakaan, joka on lapsivihamielinen. 

Yleensä sellaiset miehet, joilla ei ole omia lapsia, syöttää tällaista suoranaista paskaa yh-äipille, että he eivät kelpaa enää kellekään. "En mä ainakaan toisen miehen lapsia rupee kattomaan ja kasvattamaan, älkää te muutkaan!". No hyvä sulle. Pysy poissa mun silmistä sitten. Minä olen sellainen, että pidän lapsista, ja taatusti toivottaisin toisen naisen lapset meille tervetulleiksi ja yrittäisin elää sovussa. Kyllä mulla rakkautta riittää muillekin lapsille kuin omille! Enkä mitenkään voi olla ainoa Ihminen maailmassa joka näin ajattelee. Hyvänen aika, he on mun Rakastaman Miehen lapsia!

Pointti oli se, että vaikka välillä tekee mieli läimäyttää jotakuta vasten taulua, pitää muistaa yksi asia. Minusta välitetään. Keinot lohduttaa vain on monella vajavaiset.

Ihanat, oikeasti Rakkaat Ystäväni. Voitte olla varmoja, että mä tulen sanomaan teille noi ihan samat sanat sitten joskus, ja sitten voitte nauraa vedet silmistä mun sylissä :D

<3

 

Eilisen kirjoituksen kirjoitettuani riisuin vaatteeni ja kömmin sänkyyn.

Sängyssä maatessani sitten tapahtuikin kummia. Minua ei enää itkettänyt, enkä ollut murheissani. Minua ei yksinkertaisesti huvittanut jäädä sänkyyn makaamaan. Taisin ihan jopa ääneenkin sanoa, että mitä hittoa mä teen? Miks mä tähän oon jäämässä? Mullahan menee herranen aika elämä ohi!

Mä halusin lähteä jonnekin. Mulla on leffalippu. Ja mulla on oikeastaan nälkäkin. Kellokaan ei masenna. Sit mä päätin. Mä lähden sinne leffaan, ja mä lähden syömään! No niin, pue päälle, laita hiukset ja meikki kuntoon, selkä suoraks ja ihmisten ilmoille.

Mä pääsin ulos, ja mä pääsin kaupungille asti. Joka askeleella mä tunsin kuinka syvä rauha ja onnellisuus tulvi väkisin mun sydämeen. Ei mulla ole hätää! Mä tajusin, että tää oli ensimmäinen kerta kun ero ei päättynyt paskaan riitaan tai selvittämättömiin asioihin. Suhde oli taputeltu kiinni. The end. No hard feelings.

Mä tajusin, että mussa ei sittenkään ole vikaa. Rakaskin vain seurasi omaa sydämen ääntään. Ei mulla ole sydäntä mennä siihen väliin. Mä huomasin myös, että ehkä se ei sittenkään ollut mulle se oikea. Se ei hyväksyny mun tarot-kortteja, enkä mä pystynyt laulamaan sen kuullen. Eikä se tykkää Tähtien Sodasta. Mietin, että joka suhteessa olen noista samoista mulle tärkeistä asioista tinkiny, ja yrittäny olla. Mut mä olen kärsinyt.

Joku vois aatella, että ei noi oo mitää oikeesti tärkeitä juttuja mitkä menee parisuhteen edelle, ihmeen pinnallinen akka. Mut kyse ei olekaan siitä, mitä sä pidät tärkeänä. Kyse on siitä, että on asioita jotka tekee Sinut sellaiseksi kuin olet. Jos toinen ei arvosta niitä asioita, niin voiko se arvostaa suakaan? Ei voi, mikä tuli todistettua.

-----

Ravintolassa tarjoilija kysyi, että ottaisinko inkiväärioluen. Ensin ajattelin, että en pirulauta ota, se kuulostaa kauheelta. Mutta sanoinkin sitten, että "En oo koskaan maistanu, laita tulemaan". Se tuntu hiton hyvältä! Mä kokeilen uusia asioita, levitän ympyröitä. 

Juttelin parhaan ystävän kanssa mesessä. Puhuttiin Tinderistä, joten latasin sen puhelimeeni hihitellen. Voi että mulla oli hauskaa katella niitä kuvia ja kommentoida kaverille kuinka melkein joka tykkäys poiki matchin :D Sieltä tulikin sitten heti viestiä miehiltä, ja kohta olikin melkein treffit sovittu... Huhhuhuuuh miten kovaa mulla tuntu menevän! Ruoan jälkeen läksin sinne leffaan sitten, ja mua väkisinkin hihitytti melkein ääneen, ku molemmille puolille tuli sinkkumiehet istumaan :D

Ei mulla tosiaankaan ole hätää.

Tänään sitten jatkoin hetken tässä päivällä niile tinder-uroille kirjoitettua, kun mua rupes vaivaamaan eräs asia. Mun takaraivossa huusi joku, että ei tätä, sä et ole valmis. Mä sitten laitoin niille viestiä että sori, mä häivyn. Mä halusin olla parempi ihminen, ja olla tarjoamatta turhaa toivoa miesraukoille. Pyysin anteeks ja toivotin onnea sen Oikean etsimiseen. Ja poistin tinderin.

Jotenkin tuntuu, että nyt kun on kokenut hyvän suhteen, ja melkein löytänyt elämänkumppanin loppuiäks, niin mulla ei ole enää tarvetta sitä etsiä. Musta tuntuu, että mä haluan nyt sooloilla, pitää hauskaa ja elää omaa elämää. Mä haluan laulaa vapaasti, harrastaa teatteria, tanssia, bilettää kavereiden kanssa. Ja mä aion hankkia itelleni kunnon bodyn salilla.

Mä olen jediritari. Jedit ei mee naimisiin. Nii.

:D :D :D