No niin, lueskelin sitten vähän tuota googlen minun eteeni tuomaa tarjontaa parisuhteen kriisivuosista.

Kaksi vuotta seurustelua:

Alun huuma on ohi, ja osapuolet alkavat miettiä parisuhteen tulevaisuutta tosissaan. On eriytymisvaihe, jolloin etäännytään ottamaan happea, ja eletään omaa elämää siinä parisuhteen rinnalla. Ei haluta olla enää riippuvaisia toisesta. Ärsyttää jopa, kun se toinen on koko ajan siinä. Tämän voi tulkita näemmä myös siten, että luullaan rakkauden olevan loppu.

Viisi vuotta seurustelua:

Tämä oli joku "tehdäkö lapsia, vai eikö tehdä" -kriisi.

Seitsemän vuotta seurustelua:

Kuka minä olen? Mitä olen tekemässä? Onko tämä nyt oikeasti oikea kumppani minulle?

Mä jotenkin löydän lohtua tästä. Meillä onkin vain eriytymiskriisi tapahtumassa. Rakkaalle Miehelle se vain tuli ensin. Kyllä mä tätä peliä voin pelata. Ei ole mikään syy mulle erota. Otetaan vain vähän etäisyyttä toisistamme, luottaen siihen, että päivän päätteeksi voi kellahtaa toisen viereen nukkumaan.

Voi miks tällasista asioista ei puhuta!?!

No, siihen kulminoituukin sitten se kaikkien suurin ongelma. Mistään ei puhuta. Problem solved, end of story, good night!