Neljä päivää sitten lähti rakas, kiltti miesystäväni pois. Kertoi itkusta tyrskien, että rakastaa, mutta jotain puuttuu. En ymmärtänyt yhtään mitään, enkä osannut reagoida muuten kuin nakkaamalla kaikki sen tavarat mun kämpästä sille, ja käskin painumaan sitten pois. Hyvää elämää toivotin. En osannut muuta tuskissani. Edelliset suhteet on olleet henkisesti ja fyysisesti väkivaltasia, ja ne on jättäneet mulle jäljen syvälle sieluun. Mun päässäni huusi isoon ääneen "EI TAAS! TAAS MUN SYDÄN SÄRJETÄÄN! EI SEN PITÄNYT TÄMÄN MIEHEN KANSSA TAPAHTUA!"

Sen jälkeen näinä neljänä päivänä olen käynyt kyllä sellaisen tunteiden vuoristoradan, että oksat pois. Etsinyt vikaa itsestäni, kironnut mieheni vikoja, kieltänyt omat vikani, huutanut rakkauttani mieheeni.

Kaverit yrittää auttaa sanomalla että kyllä sä pääset elämässä eteenpäin, on niitä muitakin miehiä. Sun on pakko jaksaa ja mennä eteenpäin. Helppo se on sanoa. Ei tästä pääse yli noin vain. Ei tämä ollut mikään tavallinen suhde (eihän ne ikinä..). Minä olin tosissani Rakastunut, ja tiesin että mies oli tosissaan Rakastunut.

Mitä sitten tapahtui? Jostain laskeutui pikkuhiljaa kevään ja kesän aikana varjo miehen pään päälle. Ei sitä ikinä ajatellut muuten kuin normaalina väsynä. Kyllähän mieskin saa joskus laiska ja saamaton olla! Kyllähän sitä normaalissa parisuhteessa alun huuma väistyy ja arki tulee eteen, ei siinä mitään. Me oltiin seurusteltu melkein kaksi vuotta jo, ja ihan viime metreille asti oli suukottelua ja halailua, toisesta välittämistä. Huomasin kyllä jo pari kuukautta sitten, että mies alkoi etääntyä. Ei ollut enää samanlaista pilkettä silmässä. Useasti katseli haikeana ikkunasta, tai jonnekin ohi. Ei se aina ollut läsnä. Kyselinkin, että onko joku hätä, mutta vastaus oli aina "Vähän väsyttää vaan, selkäkin juilii".

Nyt kun mies lähti täysin yllättäen, ilman selityksiä, niin olen näinä neljänä päivänä yrittänyt saada palasia koottua, ja ymmärtää mitä tapahtui. Mies ei puhu mitään järkeviä, välttelee yhteydenottoa. Teeskentelee että kaikki on nyt hyvin kun hän lähti. "Hymiö hymiö, kiva ku otit yhteyttä tuli parempi mieli." Tämä oli pääpiirteittäin vastaus, kun yritin selvitellä mitä tapahtui.

Se pitää mua taas tyhmänä. Ei sillä ole asiat hyvin. Mä näen ihan selkeästi nyt, että se on sairastunut masennukseen. Kaikki merkit viittaa siihen. Se on ollut väsynyt, innoton, saamaton, haluton. Kiukkuilee, hermostuu herkästi, ja käyttää alkoholia epäterveellisellä tavalla. Pakenee harrastuksiin ja kavereiden kanssa lomille. Sen elämä on ollut nyt sellaista, että ei ole mikään ihme, jos on sairastunut. On sitä suvussakin. Enkä minä omine traumoineni varmastikaan ole ollut se helpoin kumppani. Mutta mä olen yrittänyt olla se maailman paras Nainen. Ajatellut joka aamu herätessäni, että miten voin tehdä mun miehen päivän paremmaksi.

Mä jopa hampaat irvessä väkipakolla kohtasin mun traumani eräänä heikkona iltana. Yksin kotona huusin ja raivosin ja itkin, myönsin itselleni tehdyt kauheudet ääneen. Katsoin peikkoja suoraan silmiin. Ja selvisin. Täysin totaalista alastonta peiliin katsomista. Tämä tuska vain sen takia, että olisin miehelleni parempi Nainen. Olin tulkinnut hänen oireensa minusta ja rasittavuudesstani johtuviksi. Ei siinä, ei se sessio hukkaan mennyt. Mulla oli parempi ja vahvempi olo. Mun menneisyys ei enää kontrolloinut mua.

En mielestäni ole ollut niin kamala, että ansaitsisin näin paskamaisesti tehdyn eron. Ei tällaista kukaan ansaitse! Miksi se ei osaa kertoa totuutta eroon? Miksi se ei puhu mitään tärkeätä? Miksi se välttelee? Mä olen niin väsynyt ja turhautunut! Musta tuntuu ihan siltä, että mut on viskattu nurkkaan kuin joku lelu johon on kyllästytty. Ja minä odotin kosintaa!

Se jätti mut ihan ihme limboon. Mä en pääse eteen enkä taakse, mun tunteet lyö tyhjää. En osaa kuin itkeä. Miten se voi jättää mut tällä tavalla roikkumaan?

Se on se sairaus. Se masennus joka hänellä on. Se kirottu, kaiken sekoittava mielen sairaus, joka tuhoaa lujimmankin parisuhteen saastaisella ajatusmaailmallaan. 

Mua sattuu niin syvälle sydämeen, kun mä tiedän että mun kiltti, hellä ja kultainen mies on jossain siellä sairauden alla, eikä pääse pois. Ei pysty myöntämään sitä sairautta itselleen! Tuntuu siltä, kuin joku tuntematon vihanen mies hakkais mun rakasta miestä isolla nuijalla kuoliaaks mun silmien edessä :( 

Ei helvetti mitä paskaa