Mitä pidemmälle päivää mennään, sitä levottomampi olo mulla on. Jalat vatkaa kun tässä istun kirjoittamassa pöydän ääressä.

Epätietoisuus on niin vitullista kuraa! Mä en kestä kauhean hyvin sitä, että mä en tiedä mitä tapahtuu. En voi silti viestittää Rakkaalle, että koitas nyt hopi-hopi alkaa avautumaan mulle. Mut... entäs jos se ajattelee että mä lakkasin nyt välittämästä ja meen eteenpäin, kun musta ei kuulu mitään? Se on voinu kuitenkin aina luottaa siihen, että mä olen sellanen kärsimätön. Ei se tiedä, että mä olen ottamatta yhteyttä ihan vain sen takia, että välitän siitä ihmisestä niin paljon. Yritän antaa aikaa sen omille ajatuksille.

Mä pyörittelen skenaarioita mielessäni ihan ahdistukseen asti. Jokainen ihan yhtä mahdollinen, ja jokainen aivan yhtä vaikea. Mun niska ja hartiat on taas jumissa.

Mun skenaariot:

1. Sillä on masennus, ja se tietää sen. Se ei halua kuormittaa mua, vaan rakastaa niin paljon, että katsoo paremmaksi lähteä pois. Ei halua sitä sanoa, koska ei jaksa taistella mun kanssa päätöksestään.

2. Sillä on masennus, ja se ei suostu sitä myöntämään itselleen. Kuvittelee, että jotain puuttuu hänen Rakkaudestaan. (Tämän hän sanoikin mulle.)

3. Sillä ei ole masennusta, ja se on kyllästynyt muhun. Huomannut etten olekaan se oikea, ja konfliktien välttämiseksi suoltaa valheita mulle eron syyksi. Ei halua kohdata mun surua. Ei kiinnosta mun hyvinvointi.

Se lähtö oli niin sekava! Miksi se ensin on mukava ja hymyilee ja koskettelee? Sitten yhtäkkiä suihkuun lähtiessäni se laittaa kiireessä huoneen oven kiinni mun nenän edestä. Halaa mua ja sanoo itkusta tyrskien mun olkapäälle, että hänest tuntuu ettei hän voi jatkaa tätä.

On kuulemma niin pahoillaan, rakastaa rakastaa Rakastaa, mutta jotain puuttuu. Pyrkii kuitenkin syliin ja lohdutettavaksi. (?!)

Mitä mun pitäis ajatella nyt ihan oikeesti? Mä en enää muista oikeestaan mitään muuta kuin noi asiat viime perjantailta. Ne oli ne asiat, jotka jäi vaivaamaan mua. Niissä oli jotakin.... epätodellista, ei kuvioon istuvaa. Epämääräistä kuraa se sano vaan, mikä ei sopinu ollenkaan sen fyysiseen käytökseen ja ilmeeseen.

Rakkaani taisi olla itsekin aivan hukassa. Mun järkevä, kaikille valoja päälle huuteleva järjen ääni oli muuttunu hätää huutavaksi pieneksi pojaksi. Siinä tilanteessa en sitä nähnyt, kts. edellisiä kirjoituksia, mutta nyt musta tuntuu niin pahalta, etten mä vaan kaapannut sitä Miestä syliin ja pitäny lujasti kiinni.

Sanonut: Rakkaani, ei mitään hätää, mä olen tässä.

Se oli niin lähellä, mun käsissäni, ja mä mokasin sen tilaisuuden. Tyhmä. Tyhmä. TYHMÄ!