Mitä? Lauloinko mä just? No perhana. Sittenkin on toivoa.

Laulaminen on ollut mulle aina sellainen arka kohta. Olen lievittänyt suruani laulamalla. Joskus suru on ollut niin musertavaa, että ei ole yhtään voinut laulaa.

Se liittyy toivoon. Jos kaiken epätoivon, surun ja kaaoksen keskellä joku laulaa, on vielä toivoa. Tästä syystä pillahdan heti itkuun, kun kuulen lapsikuoron laulua. Siinä on jotakin niin tavattoman liikuttavaa. No niin, mä olen pehmo.

Jouduin lopettamaan spotifyn kuuntelun ja deletoimaan omat listani sieltä, koska käytin Rakkaan mieheni tunnuksia. Hänen spotifytään. Jesta miten paljon siellä oli biisejä mun omalla listalla! Tai ei mun varmaan olis ollu pakko. Tein sen silloin eroiltana heti pikaistuksissani, kun järkeilin että en voi tunkeilla hänen tunnuksilleen enää. Eipä siinä muutakaan voinut tehdä. En halunnut olla epäreilu tai tehdä lähtemisestä vaikeaa. Poistin myös netflixin, ja Rakkaani facekavereista, ennen kuin Rakas oli edes ehtinyt pihasta ajaa pois. Olin shokissa, jotain piti tehdä etten oksenna sisuskaluja ulos. Tämä tuntui luontevimmalta puuhastelulta.

Nyt otin sitten oman spotifyn. Jee. Kokonaista viis biisiä vasta muistin ulkoa sinne... Ja huomasin, että Visa Electronilla on turha yrittää maksella premium-pakettia.

Pankkiin vie tie siis huomenna. Onhan se jo aikakin vaihtaa kortti "aikuisten oikeaan" pankkikorttiin.

"Pankille vai luotolle?" Aivan sama, mä haluun kuunnella Apulantaa.